300115 | Hapottaa

Huh huh mikä viikko.

Jos olisin ehtinyt tällä viikolla tilittämään tänne, olisin halunnut haukkua VR:n, ihmiset, lumisateet, talven, pimeyden, pakkasen, universumin, helvetinmoisen kiireen, aikataulut, työt, ihmiset, maailman, tyhmät salillakävijät, deodorantista kieltäytyvät ihmiset, isoon ääneen maiskuttavat ja kahvia hörppivät ihmiset, ruuan, laihduttamisen, lihomisen, miehet, naiset, elämän epäreiluuden ja täyteen buukatut parturit.

Jos olisin ehtinyt, olisin saattanut myös kirjoittaa hyviä juttuja ihmisistä, lumisateista, talvesta, töistä, salillakävijöistä, miehistä, naisista, elämän ihananuudesta ja hyvästä ruuasta.

Perjantai-iltapäivän kunniaksi pitäisi löytää vielä yksi vaihde, ja koittaa yhdessä illassa tehdä kaikki jutut, jotka viikolla jäivät tekemättä. Ja myös jollain mystisellä tavalla laihduttaa sen verran, että saan kimmeltävän makkarankuoren, jota juhlamekoksikin kutsutaan, huomenna päälle ilman vaseliinipurkkia ja kuumailmapuhallinta…. Ideoita?

Advertisements

240115 | Kotiintuloja Kantokylällä

image

Terkkuja täältä kaikkein pyhimmästä, Kantokylältä! Pitää joskus muistaa esitellä armasta kotikylää tarkemminkin, mutta kerrotaan tietämättömille, että Kantokylä on Ylivieskan esikaupunkialueella sijaitseva täyteen rakennettu lähiö, jonka suuren suosion takeena ovat hyvät palvelut ja lyhyt etäisyys Ylivieskan keskustasta. Eiku…

Käyn nykyään sen verran harvoin isieni mailla, että yritän ujuttaa pikaiseenkin vierailuun edes yhden paikallisen ystävän tapaamisen, heitä kun ei varsinaisesti haitaksi asti tuolla Kokkolassa pyöri. Olenkin ihmetellyt, että miten paljon hankalampi Ylivieskasta on lähteä Kokkolaan kuin Kokkolasta Ylivieskaan, vaikka matka on käsittääkseni yhtä pitkä kumpaankin suuntaan… Kukko, Riikka ja Katja, tämä piikki oli teille! 🙂

Mutta tosiaan. Usein nämä vierailut tuppaavat venymään, ja kolistelen kotiin kun vanhukset ovat jo käyneet yöpuulle. Eilen taas totesin, että kyllä nämä yöjalasta Kantokylän peräkamariin kotiutumiset nykyään vaan laimeita – autolla pihaan, hampaanpesulle ja nukkumaan. Toista se oli ennen!

Mieleen nousee aina muutama räväkämpi kotiintulo niiltä ajoilta, kun 17-18-vuotiaana saattoi ilonpito lähteä herkästi vähän lapasesta.  Eräs klassikkotarina syntyi, kun kyytiä kylille odotellessani aloittelin iltaa isukin kanssa tuvan portailla istuen ja ilolientä kevyesti maistellen. Kotevuin sitten reissuiltani ennen aamuviittä melkoisessa laitamyötäisessä silloisen poikakaverini taluttamana. Elokuuta kun elettiin, olivat isipappa ja velipojat pahimmoilleen pihamaalla jahtikamppeissa tekemässä lähtöä kyyhkysjahtiin.

Muuten ei mittään, mutta iskä odotti sattumalta jahtivieraaksi uskovaista työkaveriaan, ja maantieltä kuului jo lähestyvän auton ääni. “Eikai shua ishkä hävetä ku shun pikkhutyttö on iiiihan khännishä?”, huuteli Arja, kun miesväki talon pikkuprinsessaa koitti tupaan houkutella.

150115 | Old schoolia

Kävin ensimmäisen kerran tälle vuodelle kuntosalilla. Kuten aiemmin totesin, kolmella toimivalla raajalla ei kannata lähteä hienoille ja kalliille crossfit-saleille pilaamaan muidenkin ohjattuja treenihetkiä. Niinpä suuntasin kulkuni testosteronia ja neuvostoaikaista tunnelmaa tihkuvalle Urheilutalolle.

Niille, joiden sivistyksessä on Kokkolan Urheilutalon kuntosalin kokoinen aukko, kerrottakoon muutama seikka. Ensinnäkin, treeniin kannattaa varata runsaasti aikaa, että ehdit varmasti lukea kaikki ohjekyltit. Seiniin teipattuja aanelosia on siroteltu ympäri salia vähintään yhtäpaljon kuin eriparisia levypainoja. Luin niin huolellisesti kaikki ukaasit, että siinäkin vaiheessa kun kuolaan rinnuksilleni enkä muista enää omaa nimeäni, muistan edelleen että punaisella teipillä varustettuja tankoja ei saa käyttää maastavetoon. Maastavetoon saa käyttää vain keltaisella teipillä varustettua tankoa.

Vaikka suuri osa laitteista ja salillakävijöistä on peruja Urheilutalon rakentamisvuodelta, yritystä kuitenkin on. Uusi laajennettu osio valmistui äskettäin ja toi mukanaan puhdasta maalipintaa ja muutaman räkinpalasen. Määrärahat taisivat loppua kuitenkin hieman ennen aikojaan, sillä lattia on ilmeisesti rakennettu paperista. Uudella osiolla ei nimittäin saa tehdä esimerkiksi maastavetoa, kun lattia ei sitä kuulemma kestäisi. Tämäkin fakta kerrottiin vähintään neljällä paperilapulla. Per seinä.

Onhan se toki mukava, että on luettavaa, varsinkin kun menin treenailemaan reippaana tyttösenä yksin. Näin sain kuitenkin onnekseni nauttia miehisestä ilmapiiristä koko rahalla – voimailijasetien kanssa jutustelun lisäksi autenttista tunnelmaa loi peräkamarin paksuhko ilma, sillä ilmastointi ei juuri tällä kertaa toiminut.

Pienellä laitolla ja ehostamisella salissa olisi potentiaalia parempaankin, vaikka toki yllättävän monipuolisia aktiviteetteja on tarjolla nytkin. Laskin esimerkiksi vatsalihaksia runtatessani, että yhdessä loisteputkivalossa oli 17 kuollutta kärpästä. Pitää muistaa ensi kerralla tarkistaa, onko määrä kasvanut. Niin, tästä rutkutuksesta huolimatta seuraava kertakin on tosiaan tulossa – Kantokylän kasvatti kun ei pienestä paskanhajusta säikähdä.

image

Tyttärentyttärestään huolestunut mummuni on muuten toisinaan ihmetellyt, miksei sitä vävykokelasta löydy kuntosalilta. Noh, mummu, jos “Urheilutalo” ei riitä vastaukseksi, ehkä mun treeni-ilme selittää loput.

110115 | Ihan hyvvää suomia

Saimme tässä päivänä eräänä kyydin Kalajoelta kotiin yhdeltä naamatutulta pariskunnalta. Pariskunta kyseli ystävällisesti minun ja ranskalaislähtöisen ystäväni taustoja automatkan ratoksi. Isäntä kysyi etupenkiltä ensitöikseen mistä päin oikein olen, kun puhun niin eritavalla. Näissä tilanteissa olisi niin paljon mellevämpää kertoa olevansa jostain Ylivieskan Kantokylää eksoottisemmasta paikasta. Tuntuu aina vaan niin hassulta, että vajaan sadan kilometrin päässä puhuttava murre on muka niin erilaisen kuuloista.
Kun minun sukujuureni oli käyty läpi, siirtyi puheenaihe ystäväni Helenan ranskalaisuuteen. Aikansa näitä asioita makusteltuaan emäntä tuumasi ratin takaa vilpittömällä äänellä, että te kyllä puhutte molemmat kuitenkin oikein hyvää suomea.
Todella huojentava kuulla.

IMG_20868956435144-1

Ja sama ylivieskaksi:
Saatiin täsä päivänä erräänä kyyti Kalajoelta kotia yheltä naamatutulta pariskunnalta. Pariskunta kyseli ystävällisesti mun ja mun ranskalaislähtösen ystävän taustoja automatkan ratoksi. Isäntä kysy etupenkiltä enstöikseen mistä päin oikeen oon ku puhun nii erilailla. Näisä tilanteisa ois nii palijo mellevämpää kertua olevansa jostaki Ylivieskan Kantokyllää eksoottisemmasta paikasta. Tuntuu aina vaan niin hassulta, että vajjaan sajan kilonmertin pääsä puhuttava murre on muka niin erilaisen kuulosta.
Kun mun sukujuuret oli käyty läpi, siirty puhe ystäväni Helenan ranskalaisuuteen. Aikansa näitä asijoita makusteltuaan emäntä tuumas ratin takkaa vilipittömällä äänellä, että te kyllä puhutta molemmat kuitenki oikein hyvvää suomia.
Hirviän huojentavvaa kuulla.

030115 | Ikävä

Joulukuun 12. päivä mun piti tehdä se, mitä jokainen koiranomistaja varmasti on joskus pelännyt – saatella rakas karvainen kaveri viimeiselle matkalle.

Aina, kun luulen tottuneensa ajatukseen, että koiraa ei enää ole, tulee sellainen “eihän tämä voi olla totta” -tunne. Mulle tuli semmonen äsken, kun selasin puhelimen kuvagalleriaa ja törmäsin Pumpsin kuviin. Ikävä.

Ajatus siitä, että ei enää ikinä saa rutistaa Pumpsia syliin, herätä sen huokailuun, kuulla ensimmäisenä aamulla sen kynsien rapinaa parketilla, löytää sitä saunanlauteilta lämmittelemästä, hämmentyä lenkillä sen pelkotiloista rullalautoja ja viemärinkansia kohtaan, nukkua päiväunia koira kainalossa tai hermostua sen jaloissa pyörimiseen repii sydämen rikki.

En ois ikinä uskonut, että tämä voi ottaa näin lujille.

wpid-img_20141228_090348.jpg

wpid-img_20141102_185630.jpg

wpid-img_20140324_181653.jpg

wpid-img_20140628_161558.jpg

wpid-img_20140923_213708.jpg

wpid-img_20140704_125106.jpg

En ala.