240115 | Kotiintuloja Kantokylällä

image

Terkkuja täältä kaikkein pyhimmästä, Kantokylältä! Pitää joskus muistaa esitellä armasta kotikylää tarkemminkin, mutta kerrotaan tietämättömille, että Kantokylä on Ylivieskan esikaupunkialueella sijaitseva täyteen rakennettu lähiö, jonka suuren suosion takeena ovat hyvät palvelut ja lyhyt etäisyys Ylivieskan keskustasta. Eiku…

Käyn nykyään sen verran harvoin isieni mailla, että yritän ujuttaa pikaiseenkin vierailuun edes yhden paikallisen ystävän tapaamisen, heitä kun ei varsinaisesti haitaksi asti tuolla Kokkolassa pyöri. Olenkin ihmetellyt, että miten paljon hankalampi Ylivieskasta on lähteä Kokkolaan kuin Kokkolasta Ylivieskaan, vaikka matka on käsittääkseni yhtä pitkä kumpaankin suuntaan… Kukko, Riikka ja Katja, tämä piikki oli teille! 🙂

Mutta tosiaan. Usein nämä vierailut tuppaavat venymään, ja kolistelen kotiin kun vanhukset ovat jo käyneet yöpuulle. Eilen taas totesin, että kyllä nämä yöjalasta Kantokylän peräkamariin kotiutumiset nykyään vaan laimeita – autolla pihaan, hampaanpesulle ja nukkumaan. Toista se oli ennen!

Mieleen nousee aina muutama räväkämpi kotiintulo niiltä ajoilta, kun 17-18-vuotiaana saattoi ilonpito lähteä herkästi vähän lapasesta.  Eräs klassikkotarina syntyi, kun kyytiä kylille odotellessani aloittelin iltaa isukin kanssa tuvan portailla istuen ja ilolientä kevyesti maistellen. Kotevuin sitten reissuiltani ennen aamuviittä melkoisessa laitamyötäisessä silloisen poikakaverini taluttamana. Elokuuta kun elettiin, olivat isipappa ja velipojat pahimmoilleen pihamaalla jahtikamppeissa tekemässä lähtöä kyyhkysjahtiin.

Muuten ei mittään, mutta iskä odotti sattumalta jahtivieraaksi uskovaista työkaveriaan, ja maantieltä kuului jo lähestyvän auton ääni. “Eikai shua ishkä hävetä ku shun pikkhutyttö on iiiihan khännishä?”, huuteli Arja, kun miesväki talon pikkuprinsessaa koitti tupaan houkutella.

Advertisements

070115 | Ikisinkuksi ja sen yli

Ensitreffit alttarilla marssitti eilen ruutuihin kuusi ”ikisinkkua”, jotka nyt sitten silmät sidottuina purjehtivat avioliiton satamaan asiantuntijoiden valitsemien elämänkumppaneiden kanssa. Möreä-ääninen kertoja luotsasi alkajaisiksi tv-yleisön ohjelman perusajatuksen juurille, ja käytti ohjelman tähdistä toistuvasti termiä ikisinkku. Kun viimein oli näiden ikisinkkujen vuoro puhua, selvisi, että osa on ollut sinkkuna hurjat kahdeksan kuukautta.

Yllättävän moni näistä ikisinkuista piiloutui sinkkuutensa kanssa nirsouden taakse. Tätä nirsouttahan on tarjottu meikäläisellekin sinkkuuden syyksi matkan varrella useampaankin otteeseen, mutta en oikein tuotakaan selitystä osta. Tällä logiikallahan kaikki parisuhteessa elävät olisivat sitten tyytyneet johonkin ihan ok –tyyppiin, ja sehän on tällaiselle yksinasujalle ihan käsittämätön ajatus. Jos on ihan kiva olla itsekseenkin, niin miksi siihen pitäisi ottaa sitten vaivoikseen joku, jota ilmankin pärjää? Tämä kaikkien naistenlehtien parjaama ja sinkkunaisten pelkäämä ”tyytyminen” johonkin melko hyvään alkaa tosin kuulostaa ihan järkevältä ajatukselta, kun hetken katselee vapaiden miesten tarjontaa esimerkiksi näillä Kokkolan leveysasteilla.

Nyt kun omalla suhderintamalla on aina vaan tällä hetkellä hieman hiljaista, olen onnistunut koukuttamaan itseni Sinkkulaiva-sarjaan. Hämmentävien ihmisten lisäksi minua hihityttää ohjelman naiivi perusajatus, jonka mukaan yksi laivareissu riittäisi unelmien elämänkumppanin löytymiseen. Ei millään pahalla kaikille laivareissuille suurin toivein lähteville, mutta eiköhän noilta reissuilta saa tuliaiseksi ainoastaan krapulan, hintsusti edukkaampaa ilolientä, pari paketti Dumleja ja jos oikein hyvin käy, niin vielä lisäksi mellevän morkkiksen.

image

Tämä lähti vasemmasta nimettömästä tasan kolme vuotta sitten. Jos kahdeksan kuukautta ilman vakituista parisuhdetta tekee ikisinkuksi, niin mitähän se tämä vuosipäivä sitten tarkoittaa?