160215 | TBM – Kravatti sivuun ja säbään!

Melkeinpä siitä saakka, kun kamppeeni ja koirani Kokkolaan kannoin, on torstai-iltoihin kuulunut kiinteästi parin tunnin höntsäily säbän merkeissä. Työyhteistöstä kasaan raavittu sählyporukka sai yhden punaviininhuuruisen pikkujoulun seurauksena nimen White Elephants, ja tuota nimeä olemme koittaneet ylpeydellä kantaa.

Tähän mennessä norsulauma on osallistunut vasta yhteen turnaukseen ja saanut järjestettyä vain yhden saunaillan…. Mutta lisää on tulossa!

Kravatti sivuun ja säbään!

Työporukkamme sählyilta on pikkuhiljaa kivunnut yhdeksi arkiviikkoni kohokohdista. Tai itse asiassa me kyllä puhumme säbästä, ihan vaan siksi, että se kuulostaa ammattimaisemmalta ja kovemmalta toiminnalta kuin joku satunnainen sählääminen. Ja kovaa meno paikoitellen onkin. Voin nimittäin kokemuksesta kertoa, että rauhallisempikin virkamies muuttuu kuulkaas ihan toiseksi ihmiseksi, kun puku vaihtuu t-paitaan ja salkku sählymailaan.

Olipa sitten päällikkö tai ihan perusduunari, säbävuorolla kaikki saavat samanlaisen kohtelun, eikä pelin tiimellyksessä muutenkaan ehditä titteleitä tuijottelemaan. Monenlaisia työporukan yhteisiä harrastuksia ja ajanviettotapoja on tullut vuosien saatossa kokeiltua eri työpaikoissa, mutta tämä säännöllinen urheiluhetki pienellä porukalla on kyllä mielestäni yksi parhaista tavoista tutustua uusiin työkavereihin. Kinkkisimmissäkin työasioissa on helpompi rimpauttaa tyypille, jonka kanssa on sählyn merkeissä heitellyt yläviitosia kuin naamatutulle, jonka kanssa ei ole tullut poristua muuta kuin ilmoista.

Oma säbäkäyttäytymiseni ei valitettavasti juurikaan eroa arkipäivän Arjasta. Sählyvuorollakin eläydyn ehkä hieman liikaa, ja huutelen vaihtopenkiltä asiattomia kommentteja vastustajille melkein yhtä paljon kuin kannustuksia omalle joukkueelleni. Ärräpäät ovat kentälläkin harmittavan löysässä, ja jokaista epäonnistunutta laukausta ja väärään paikkaan eksyvää syöttöä saattelee vähintään yksi voimasana. Toisaalta myös ilakoin onnistumisista kuin pieni lapsi, ja onnekkaintakin räkämaalia juhlin vähintään yhdellä kiljaisulla.

Tiukkoihin matseihin kuuluu tietysti oleellisena osana jälkipelit. Torstai-illan pelien jälkeen suunsoitto alkaa heti perjantaina, kun työpaikan oven saa kiskottua auki. Tappiolle jääneille irvaillaan, lopputuloksia muistellaan isoon ääneen ja ruoditaan kentällä kulloinkin loistaneet pelaajat, hyvässä hengessä tietenkin. Ja tiedättekö mikä työporukkamme säbävuorolla on ihan parasta? Vaikka työpaikalla puhutaankin usein säbäjutuista, säbävuorolla ei koskaan puhuta työjutuista.

(Julkaistu Sanomalehti Kalajokilaaksossa 17.11.2012)

Norsulauman tämänhetkinen kisakunto punnitaan keskiviikkona leikkimielisessä turnauksessa. Niin leikkimielisessä, että kisapaikalta taidettiin viimeksikin lähteä kotia kohti häntä koipien välissä pettymystä nieleskellen ja kyyneleet poskilla valuen.

Advertisements

090215 | TBM – Ystävänpäivä joka päivä

Näin ystävänpäivän lähestyessä sitä aina tajuaa, miten mulla on käyny ihan järjetön tuuri, ja ympärille on kasautunut huikean hienoja tyyppejä. Kaikkien kamujen kans ei nähä likimainkaan joka viikko (tai edes kuukausi!), mutta silti tiietään kumminkin päin, että olemassa ja ajatuksissa ollaan.

Kokkolaan muuton myötä väite siitä, että aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä,  on onneksi osoittautunut ihan paskapuheeksi. Ois muuten meikänkin elämä uudessa kotikaupungissa melko nihkeää,  jos lähimmät ystävät löytyis 80 kilometrin päästä.

Samoissa ajatuksissa oon ollu näköjään neljä vuotta sitteki, kas näin:

Ystävänpäivä joka päivä

Ystävänpäivä oli ja meni, mutta kuten eräässä kiertoviestissä todettiin: Ystävä on ystävä joka päivä -ilman postikulujakin. Todellinen ystävähän on vähän kuin paranneltu versio perheenjäsenestä, tuntee sinut pohjamutia myöten ja siitäkin huolimatta haluaa pysyä elämässäsi – ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti! Ystävyys on ainakin minun mielestäni paljon enemmän kuin se joutava ja kimaltava krääsä, josta kauppojen hyllyt helmikuun alkupuolella täyttyvät. Se on enemmänkin pieniä tekoja, ymmärrystä ja ihania yhdessä vietettyjä hetkiä.

Sydämenkuvilla kuorrutettua mukia paremmin ystävyydestä kertookin yksinäiseen iltaan lähetetty simppeli tekstiviesti “Miten sulla menee? Oot ollu ajatuksissa.” Ja vaikka suklaasta tykkäänkin, niin mieluummin vaihdan vaikka kaikki maailman suklaarasiat kesken työpäivän sähköpostiin kilahtaviin viesteihin, joissa ihana ystävä muistaa kysyä kuulumisiani ja huolehtia jaksamisestani.  Olenkin vakaasti sitä mieltä, että pitsisten sydänpehmolelujen sijaan niille oikeille ystäville pitäisi vähintään kerran vuodessa antaa palkinnoksi ja kiitokseksi mitali, pokaali ja ruskea kirjekuori!

Tuskin kukaan odottaa ystäviltään varsinaisia ratkaisuja kulloinkin käsillä oleviin ongelmiin. Mutta jo tieto siitä, että kännykän kantaman päässä on toinen ihminen, joka on oikeasti kiinnostunut siitä mitä sinulle kuuluu, tuntuu hyvälle. Yhteydenpitovälineitä ja -kanavia on nykyään vaikka muille jakaa, mutta silti yhteydenpito erityisesti edempänä asuvien ystävien kanssa saattaa aika ajoin kangerrella. Todellisen ystävän tunnistaa muuten siitäkin, että pitkänkin hiljaisen kauden jälkeen juttu voi jatkua samasta pisteestä mihin se viimeksi tavatessa jäi.

Omat ystäväni ovat onnekseni läsnä ja tavoitettavissa jokainen päivä, vaikka en muistakaan heitä siitä tarpeeksi usein kiittää. Ystävänpäivän tärkein tehtävä taitaakin olla se, että me huonomuistisimmatkin ymmärrämme silloin kertoa ympärillä oleville ihmisille, miten tärkeitä he oikeastaan ovatkaan. Tosiystävien rooli korostuu entisestään silloin, kun elämä oikein kunnolla moukaroi. Muutkin ovat varmasti huomanneet, että kun kyyti on riittävän kuoppaista, mukana jaksavat roikkua vain ne sitkeimmät – ja parhaimmat. Kiitos siitä, kamut!

(julkaistu Kaupunkilehti Vieskalaisessa 17.2.2011)

Pus!😍

020215 | TBM – Varo, puuma!

En tiijä miksi tää kolumni pompsahti mieleen just nyt. Tai tiijän, mutta en halua kertua. Eläinaihetta, olokaapa hyvä:

Varo, puuma!

Netti on viime aikoina pursunnut uutisia valppaana saalistavista puumanaisista, jotka viihtyvät itseään nuorempien miesten seurassa. Viisikymppisen miehen kainalossa keikkuva parikymppinen tyllerö ei enää uutiskynnystä ylitä, mutta jos keski-ikäisen naisen käsipuolesta bongataan nuori mies, niin johan rupeaa lööppitilaa löytymään. Jotain sukupuolten välisestä erosta kertoo sekin, että nuorukaisten kanssa viihtyvää naista kutsutaan vähemmän mairittelevasti puumaksi, mutta nuoressa seurassa viihtyvälle miehelle ei ole edes vaivauduttu keksimään lempinimeä.

Mihin raja sitten vedetään, ja kuka sen vetää? Tässä vaiheessa lienee hyvä painottaa, että tartuin aiheeseen, koska se on mielenkiintoinen – en suinkaan siksi, että omaankin mittariin pyörähtää parin vuoden päästä jo kolmosella alkava luku. Niin, ikähän on vain numero, mutta mediapyörityksen myötä aiheeseen kiinnitetään nykyisin paljon huomiota. Lähteideni mukaan puumanaisia useimmiten arvostelevat rannalle ruikuttamaan jääneet oman ikäluokan miehet sekä nuoremmat naiset, joita ahdistaa se, että samalla ruokakupille pyrkii muitakin nälkäisiä. Suomessa puumanaiselle on antanut kasvot Katri Helena, jonka kalakaveri on rouvaa rapiat 30 vuotta nuorempi. Ei siis mitään hätää kolmekymppiset sinkkunaiset, teidän oma sydänkäpysennehän ei tällä logiikalla ole välttämättä vielä edes syntynyt!

Naiset ovat vuosikymmenten ajan kantaneet niskassaan valtavia ulkonäköpaineita, joista kaksilahkeisten on jo aika saada osansa. Pikainen googlettelu kun kertoi, että nuorissa miehissä vetoaa ulkonäkö, urheilullisuus ja rento elämänasenne. Mietitäänpä vertailun vuoksi yli kolmekymppisiä vapailla markkinoilla olevia miehiä, joista iso osa on juuri viivähtänyt pitemmän tovin parisuhteessa. Hyvällä kotiruualla ja sohvalla muhiessaan he ovat pehmentyneet sen verran, että samoilla apajilla pyörivä parikymppinen jalkapalloilija saattaa naisnäkökulmasta hyvinkin vaikuttaa yökerhon värivaloissa houkuttelevammalta tanssittajalta.

(Julkaistu kaupunkilehti Vieskalaisessa 27.9.2012)

Niin kerta.

270115 | TBM – Eduskuntavaaliehdokkaat, tulkaa pois pelloilta!

Eduskuntavaalipöhinä alkaa ihan näillä näppäimillä, ja kohta on taas flyeriä, makkaranpaistokojua, kituvia ruusuja ja joutavia rintamerkkejä tarjolla jokaisessa mutkassa ja kaupan porstuassa. Pukataanpa tämä edellisten vaalien innoittama kolumni ulos ikään kuin varoituksen sanana kaikille eduskuntaan hamuaville.

Ennustan, että tulevan kevään aikana ehdokkaat löytävät tiensä sosiaaliseen mediaan. Luvassa siis alla listattujen konstien lisäksi myös täysin turhanpäiväisiä Facebook-sivuja ja uskomatonta Twitter-pätemistä.

Eduskuntavaaliehdokkaat, tulkaa pois pelloilta!

Hämmästyttävän monelle ehdokkaalle vaalimainonta tuntuu tarkoittavan pelkästään tienposkeen iskettyä julistetta ja postilaatikkoon ”Ei mainoksia, kiitos” –kyltistä huolimatta kannettua lärpäkettä. Nyt eletään vuotta 2011, ja silti eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjat tuntuvat hakevan mallia 90-luvulta.

Pellonreunoja ja tienvarsia ”koristavat” julisteet ärsyttävät minua suunnattomasti, ja Vieskalaisen tekstaripalstan tukkeutumisen uhallakin esitän teille ehdokkaat nyt kysymyksen. Miten koette hyötyvänne tienvarsimainoksista? Vastausta kannattaa miettiä erityisesti niiden, joiden mainos on kannettu keskelle erämaataivalta A4-koossa täyteen tekstiä printattuna.  Satasta ohi ajaessa ehtii juuri ja juuri huomaamaan, että siinä oli taas yksi, mutta lukemaan kylttiä ei varmasti pysty. Pahimmassa tapauksessa myös ehdokasnumero on tuhrittu tauluun niin pienellä, ettei sitä edes voi painaa muistiin ”Älä missään tapauksessa äänestä” –listalle. Ymmärrän toki, että tienvarresta löytyy edullinen paikka näkyvyyden tavoittelulle. Kannattaako sitä kuitenkaan käyttää, jos julisteet ja kyltit kääntyvät loppujen lopuksi ehdokasta vastaan?

Sisällön lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös julistetelineisiin. Hyvinvoivaa Suomea tuntuu vähän huteralta lähteä rakentamaan ehdokkaan kanssa, joka ei saa edes omaa julistettaan kunniallisesti pystytettyä. Ouluntien varressa taas erään ehdokkaan plakaatti nojailee anteeksipyytelemättä traktorin peräkärryyn. Tekisi mieli tältäkin ehdokkaalta kysäistä, että niillä paskakärryilläkö meinasit Arkadianmäelle päräyttää?

Epäonnistuneiden tienvarsimainosten lisäksi omaa uskottavuuttaan voi horjuttaa typerillä iskulauseilla, noloilla kirjoitusvirheillä ja arveluttavilla valokuvilla. Siinä vaiheessa, kun esitettä katsoessaan ei tiedä tuijottaako missikilpailujen mainosta vai myöhässä olevaa ystävänpäiväkorttia, on jossakin menty pieleen. Siispä, hyvät eduskuntavaaliehdokkaat, tässä on teille tulevaisuutta varten neuvo – ja vaikka itse sanonkin, niin se on aika hyvä. Älä tee mitään (markkinointitoimenpidettä), jos et tee sitä kunnolla.

(julkaistu Vieskalainen-kaupunkilehdessä 14.4.2011)

Oispa jo huhtikuu.

190115 | TBM – Liikaa lihaa näkyvissä

Tämän viikon muistelukolumni on kirjoiteltu kesäkuumalla, mutta Kokkolan kissat ovat niin kuumaverisiä, että sama näyttää pätevän täällä paikallisissa ravitsemusliikkeissä näin talvipakkasillakin.

Liikaa lihaa näkyvissä

Sandaalit, tennissukat, salihousut, 90-lukua henkivät shortsit ja mauttomilla teksteillä varustetut t-paidat saavat muotitietoisten kansalaisten halveksunnan osakseen joka kesä. Myönnetään, myönnetään – meikäläinenkin on ollut useamman suven vaatimassa näitä vaateparsia poltettavaksi roviolla. Tänä kesänä olen kuitenkin keksinyt yhden puolustuspuheenvuoron näiden sorrettujen vaatekappaleiden hyväksi: ne ovat peittäviä!

Olen tahtomattani nähnyt tänä kesänä enemmän vieraiden naisten alusvaatteita Ylivieskan yöelämässä kuin aiempina vuosina yhteensä. Meillä vanhemmilla naisilla (yli 25 vuotta on vanha, uskokaa minua) itsekritiikki pelaa sen verran, että kotoa lähtiessä saattaa mekko vielä vaihtua pidempihelmaiseen tai jopa pitkälahkeisiin housuihin, jos tuntuu, ettei ensiksi valittu kolttu peittänytkään riittävästi. Nuoremmilla daameilla tämä viimeinen vilkaisu ilmeisesti toimii toisinpäin – pakko vielä lähtöhetkellä vaihtaa mekko, jos ahteri ei joka askeleella vilkukaan ohikulkijoiden iloksi.

Jos vaatekaupassa ei oikein tiedä, mitä tarkoitusta varten mikäkin lumppu on olemassa, niin voin kertoa vinkin. Yleensä hintalapussa lukee, mitä vaatekappaletta kyseinen riepu edustaa. Toppi tarkoittaa suomeksi sanottuna paitaa, ja paidan kanssa on julkisilla paikoilla tarkoitus käyttää stringejä pidempilahkeisia alaosia. Mekko taas on se paitaa pidempi kolttu, jota voi pitää ihan paljain säärinkin. Kannattaa ensin kuitenkin varmistaa, että mekon helma yltää edes pari senttiä vesirajan alapuolelle, niin istuminenkin onnistuu eikä helmaa tarvitse koko ajan nyhtää alaspäin.

Myönnän toki, että omissakin vaatevalinnoissani on saattanut tapahtua yli- tai oikeastaan alilyöntejä, mutta lyhyiden helmojen kanssa yritän ylläpitää illuusiota peittävistä vaatteista ainakin sukkahousuilla. Ymmärrän, että kesäkuumalla ei sukkahousujen käyttäminen tule kuuloonkaan, mutta ehkä silloin voisi vaatekaapin kätköstä kaivaa edes hitusen pidemmän leningin sulojensa peitoksi. Voisi muuten kuvitella, että miehet ottaisivat tällaisen paljastavamman trendisuuntauksen vastaan ilomielin. Hämmästyksekseni olen kuullut jopa muutaman kaksilahkeisen intoutuneen tuumaamaan, että jotain pitäisi vielä nykyäänkin jättää mielikuvituksen varaan.

Olkoon se sitten vaikka vain alusvaatteiden väri.

Julkaistu kaupunkilehti Vieskalaisessa 14.7.2011

Neljässä vuodessa omakin hameenhelma on kiivennyt entistä ylemmäs, mutta väitän että paljaita pakaroitani ei silti ole kukaan sivullinen joutunut vasten tahtoaan katselemaan baaritiskillä.

120115 | TBM – Lyhyt käyttäytymisopas kuntosalille

Olkapääni otti ja hajosi viime talvena, eikä sen koommin ole täysin käyttökelpoiseksi kuntoutunut. Mieli palaisi cross training -harjoittelun pariin, mutta käden kunto estää tällä hetkellä järkevän tankoharjoittelun liki kokonaan. Edessä on siis ainakin hetkeksi vastahankainen paluu ns. tavalliselle kuntosalille. Siitäpä tulikin mieleen tämä…

Lyhyt käyttäytymisopas kuntosalille

Kuntosaliharjoittelu on vähän niin kuin pasianssia pelaisi – vaikka yksin yrittää tuuskata, niin heti on joku selän takana neuvomassa. Yleensä innokkaimpia neuvojia ovat ne, jotka ovat vasta itse joutuneet kuntosalikärpäsen puraisemaksi. Oman treeninsä päätteeksi nämä kaikkitietävät vasta-alkajat viihtyvät mieluusti Facebookissa, jossa voivat rehvakkaasti jaella Googlesta kaivettuja termejä ja tietoiskuja meidän tavallisten kuolevaisten iloksi. Ei millään pahalla näille tuoreille tietopankeille, mutta itse otan mieluummin neuvoja vastaan sellaisilta tyypeiltä, jotka myös näyttävät siltä, että ovat saaneet kuntosalilla aikaan muutakin kuin ison laskun.

Yleensä nämä besserwisserit haaveilevat itse todella lihaksikkaasta kropasta, ja unohtavat kaikessa erinomaisuudessaan, että muut eivät välttämättä tavoittele six packia, erottuvia hauiksia tai teräksisiä pakaroita. Nämä lihasvuoreksi hamuavat ovat useimmiten muuten juuri niitä, jotka valtaavat pari lempparilaitettaan käyttöönsä koko illaksi niin, etteivät muut mahdu väliin ollenkaan. Tietääkseni jokainen maksaa salikäynnistään likimain saman verran, joten sen salin innokkaimmankin Muskeli-Masan olisi reilua päästää edes hetkeksi irti ylätaljasta, että pumppaamaan pääsisivät välillä muutkin.

Salille mahtuu monenlaista menijää. Meikäläiselle on ihan sama, mitä varten itse kukin käy rautaa nostamassa, kunhan homma toimii ja kaikki pelaavat samoilla säännöillä. Yksi asiakasryhmä jaksaa kuitenkin hämmästyttää vuodesta toiseen. Oman kokemukseni mukaan kaikessa kuntoilussa vaikeinta on kotoa lähteminen. Onkin hankala ymmärtää, miten jotkut jaksavat nähdä sen vaivan, että repivät itsensä pitkän työpäivän jälkeen ylös sohvalta, matkaavat kuntosalille, maksavat salikerrasta pitkän pennin ja sitten hengailevat tientukkona, katselevat peiliin ja korkeintaan ovat tekevinään jotain.

Monet ovat tuskailleet, miten kuntosalille meneminen on hankalaa ja salilla viihtyvä porukka jotenkin pelottavaa. Tärkeintä on muistaa, että suurimmalla osalla salikävijöistä on yhteinen tavoite, lihaskunnon kasvattaminen ja siinä sivussa oman ulkonäön kohentaminen. Parhaiten salilla pärjää ihan samoilla eväillä kuin elämässä muutenkin – huolehtii ennen kaikkea omista tekemisistään, mutta muistaa välillä ottaa huomioon myös muut ihmiset.

(julkaistu Sanomalehti Kalajokilaaksossa 11.8.2012)

Viikon päästä maanantaina kokeiluvuorossa on muuten kalevalainen jäsenkorjaus. Toivottavasti tämä poppamies osaa loitsun, jolla olkapäästä tulisi taas kivuton.

050115 | TBM – Juntti joukkoliikenteessä

Somessa käsitteet #throwbackthursday ja #tbt ovat tulleet kaikille jo tutuksi. Aloitetaanpa maanantain kunniaksi uusi perinne, ja polkaistaan näin viikon aluksi ilmoille aina meikäläisen vanha kolumni niiltä ajoilta, kun sain rustailla kolumneja paikallislehtiin. Tämä on siis throwback monday!

Tämä kolumni tuli mieleeni, kun matkustelin männä viikolla jälleen tuolla isommissa kaupungeissa. Vuodet ovat vierineet, mutta yhä vain sitä onnistuu käyttäytymään niin, että bussikuskit huokailevat naama mutkalla toiminnalleni. Tampereella aiheutin paikallisliikenten kuskille suunnatonta mielipahaa maksaessani 2,60 euron hintaisen matkan kakskymppisellä, ja herra joutui ilmeisesti näkemään kohtuuntonta vaivaa vaihtorahoja etsiessään. Helsingissä bussi taas joutui tekeen pysäkilleni äkkijarrutuksen, kun en huiskauttanut kättäni riittävän ajoissa. Ilman silmälaseja pysäkillä seisoneena olin ensin innokkaana heiluttanut neljälle väärälle bussille ja sitten juuri oikean bussin kohdalla päätin, että nostan käden ylös vasta kun näen lukea, mihin bussi on matkalla… Harmi, että näkökyky alkaa olla sillä mallilla, että bussi oli jo pysäkin kohdalla ennen kuin tajusin, että minun pitäisi olla tuolla kyydissä.

Juntti joukkoliikenteessä

Kun tällainen paljasjalkainen maalainen pääsee harvakseltaan käymään isommalla kirkolla, riittää ihmeteltävää joka reissulle. Vietin viime viikon Etelä-Suomessa, ja sain ottaa tuntumaa joukkoliikenteen iloihin tai oikeastaan sen ilon puuttumiseen. Isompien kaupunkien paikallisliikenteen henkilökuntaa kun on ilmeisesti kielletty tervehtimästä asiakkaitaan tai katsomasta matkustajia silmiin maksua periessään.

Helsingissä sain pysähtyä miettimään maailman pahuutta, kun olin juuri ehtinyt painamaan lähijunan ovien avausnappulaa ja juna lähti samalla hetkellä matkaan – jättäen minut kylmästi laiturille ruikuttamaan. Tampereella puolestaan lähdin kaverini luota ennakkoluulottomasti linja-autolla keskustaan. Ystäväni neuvoi minut matkaan, ja yllättäen löysin oikean bussipysäkin ja tein sen jopa ennen linja-auton saapumista. Muut matkustajat kuittasivat matkansa matkakortilla, jota he umpimielisen näköisenä vilauttivat bussikuskin edessä olevalle koneelle tervehtimättä kuljettajaa edes nyökkäyksellä.

Vuorollani astuin linjurin kyytiin minäkin, ja tervehdin kuljettajaa kuuluvasti niin kuin kotona on opetettu. Kuljettaja ei vastannut vaan tuijotti odottavasti, ja vaisusta vastaanotosta häkeltyneenä rupesin suorittamaan maksua kyydistä. Puristin näpeissäni kolikoitani ja koetin ojentaa niitä kuljettajalle, joka ei tehnyt elettäkään ottaakseen hilujani vastaan. Hämmennyin ja jäin käsi ojossa toljottomaan kuskia, kunnes hän viimein heräsi horroksestaan ja tiuskaisi ”Tuohon!” osoittaen samalla edessään olevaa muovikourua, johon rahat oli tarkoitus laittaa. Kiitokseni vaihtorahoista kaikuivat kuuroille korville kuljettajan kaasuttaessa vihaisesti matkaan selvittyään maalaisasiakkaastaan.

Aijai, toista se oli ennen vanhaa Kantokylällä, jossa onnekseni koulukyytejä ajeli ystävällinen herrasmies. Kuljettaja pysähtyi usein pysäkilleni odottamaan hetkeksi, vaikka en ollutkaan ajoissa tienpäässä odottamassa. Kun viimein laukkasin verenmaku suussani talviaamun pimeydestä bussin ovelle, kuljettaja kertoi pysähtyneensä varalta, koska ”Kyllähän sinä yleensä näin tiistaiaamuisin oot kyydissä tullu.

(julkaistu Vieskalainen-kaupunkilehdessä 8.12.2011)

Onneksi Kokkolassa pärjää pelkällä pyörälläkin.