160315 | TBM – Kenen joukoissa seisot?

Olipa pitkä tauko. Hirveä kiire ja korkea kynnys. Koitetaas taas – ja helpoimman kautta tietenkin, kun on valmis teksti. Ollaan fiilistelty työkämppiksen kanssa lähestyviä lätkäkisoja niin paljon, että jostain mielen perukoilta pomppasi muistiin tämäkin tekstinpätkä. Vappuun on vielä matkaa, mutta onneksi Youtube on pullolaan vanhoja lätkäkoosteita!

Kenen joukoissa seisot?

Urheilun seuraaminen tuntuu vähän valjulta, jos tulessa ei juuri sillä hetkellä satu olemaan suosikkiurheilija tai lempijoukkue. Jännitys, voitontahto ja verenmaku purskahtavat suuhun viimeistelemään penkkiurheilunautinnon vain, jos on sydämellään mukana kannustamassa suosikkiaan voittoon. Kaikkiin kisoihin ei tietenkään voi löytyä suosikkia kannustettavaksi, ja jokainen onkin varmasti joutunut joskus puntaroimaan vastaustaan ”Kenen puolella sää oot?” ja ”Kenen pitäis voittaa?” –kysymyksiin.

Kenen puolella sitten pitäisi olla? Toiset urheilijat hurmaavat persoonallaan, sanavalmiudellaan ja aurinkoisella hymyllään, kun toiset ansaitsevat kovemman kannustushuudon taitojensa ja kykyjensä vuoksi.  Hieman häpeillen tunnustan, että moni huonokin jääkiekkoilija on välttänyt osaltani täystyrmäyksen ulkonäöllisillä avuillaan. Tietysti on olemassa se yksi urheilija, jossa yhdistyvät nämä kaikki. Tarvitseeko täsmentää, että tarkoitan erästä uransa äskettäin päättänyttä mäkihyppääjää?

Sitten kun suosikki on löytynyt, päästään kannustamaan. Urheilukatsomoista kertyneellä kokemuksella uskallan jakaa kannustusjoukot viiteen eri lajityyppiin. Hissukka on se fanikatsomon hiljaisin jäsen, joka ei lähde mukaan aaltoihin eikä huutele suosionosoituksiaan ääneen. Pinnan alla kuitenkin kytee, ja hissukka onkin ihannoimansa kohteen uskollisimpia faneja. Kriitikko puolestaan on jokaisen katsomon suola. Kriitikko näkee epäonnistuneen suoristuksen jo ennen kuin sitä on ehditty tekemään, eikä ujostele mielipiteensä kertomisessa. Kriitikolla on jumalainen lahja löytää kaikesta jotain parannettavaa, ja vielä Maamme-laulun soidessa ja kultamitalien kilistessäkin kriitikon suu käy ja käden viittovat. Tietäväinen taas tekisi kaiken paremmin itse. Erityisen hyvin tietäväinen on perillä tekniikoista, hyökkäyskuvioista, suksivalinnoista ja kaikesta. Katsomoiden äänekkäin jäsen taas on fanaatikko. Oman suosikin puolesta mesutaan, huudetaan, otetaan paita pois pakkassäässä, tuhritaan naama maalauksin ja otetaan vastustajan kannattajilta tarvittaessa turpiin.

Lähestyvissä  jääkiekon MM-kisoissa omaa puolta ei onneksi ole vaikea valita. Sinivalkoisiin verhotut leijonat saavat täyden tukeni ja kannatukseni – ja samalla myös pettymykseni, kirosanani ja turhautumiseni. Ai niin, se viides kannattajaryhmä! Kannattajatyypissä yhdistyvät kaikki yllämainitut piirteet, ja sen voisi nimetä vaikka arjaksi.

(julkaistu Sanomalehti Kalajokilaaksossa 16.4.2011)

Advertisements

230215 | TBM – Ihmeellinen elämä

Tämän vanhan kolumnin loppulause putkahti mieleeni tänään. Elämä on arvaamatonta, mutta onneksi toivoa paremmasta on niin kauan kuin on elämääkin.

Ihmeellinen elämä

Vaikka auringonpaiste on viime viikkoina hellinyt ja hoivannut pohjoisen kalpeaa kansaa, on saatu lukea myös synkemmistä uutisista. Viikatemies ei ilmeisesti lämpöä pelkää, niin tiuhaan karmeista tapahtumista on tämänkin suven aikana uutisoitu. Alkuviikosta kaksi miestä menetti henkensä jonottaessaan pikaruokaravintolan autokaistalla. Tätä kirjoittaessani ei ollut vielä tarkasti tiedossa, mistä pistoolin esiin kaivamiseen johtanut riita alkoi. Poliisi arveli ammuskelun syyksi eräässä haastattelussa, että jollakin meni hermot grillijonossa. Tovi sitten entisaikojen formulasankarin elämä puolestaan muuttui silmänräpäyksessä, vaikka oma henkikulta säilyikin, kun viinanhuuruinen illanvietto katkesi kamalaan rysäykseen ja ystävän kuolemaan.

Tällaisten uutisten keskellä tulee välillä miettineeksi, miten hatarasti elämänlanka roikkuu ihmisessä kiinni. Kohtalon kulkuun ei aina itse voi vaikuttaa, joskus sitä vain osuu väärään paikkaan, väärään aikaan. Uskoipa kohtaloon tai ei, niin tällaiset tapahtumat jättävät harmittavan paljon tilaa jossittelulle. Jos viinaryyppyjä olisi ollut yksi vähemmän, olisiko liipaisinsormi ollut yhtä herkkä? Jos taikajuoma olisi jätetty väliin edes parin kierroksen ajaksi, olisiko tullut hypättyä kulkupelin rattiin? Jos grillijonossa etuilevaa öykkäriä ei olisi kehotettu menemään jonon hännille, olisiko tappelu jäänyt syntymättä?

Päättäjät ovat jo useampaan otteeseen koittaneet tarjota ratkaisuksi milloin mihinkin aselain tiukentamista, ja viinaveroakin on hilattu tasaiseen tahtiin ylöspäin. Pelkällä paperinpyörittelyllä näitä välikohtauksia tuskin onnistutaan kokonaan kitkemään. Jos sen viinapullon tosissaan haluaa, siihen löytyy kyllä rahaa, maksoipa pullo viisi tai viisitoista euroa. Sama pätee pyssyihin. Jos asetta haluaa heiluttaa, ei se tarve välttämättä lupakansiota katso. Varsinkaan, kun suomalaisissa kodeissakin on valtavat määrät aseita, joita ei viranomaisten papereissa ole edes olemassa.

Jos huhut pitävät paikkaansa, niin jokaisella on käytettävissä lopulta vain yksi elämä. Kannattaa varmaan miettiä tarkkaan mihin sen  käyttää.

(Julkaistu Kaupunkilehti Vieskalaisessa 7.7.2010)

200215 | TGIF!

Luojalle kiitos tästä perjantaista. Teen maailmalle ja itselleni palveluksen, ja aloitan viikonlopun viettämisen päiväunilla. Viikon salilla rehkimiset eivät perinteiseen tapaan näy muualla kuin askeleen raskaudessa, venyttely ja rullailu on ihan yliarvostettua. Jalkatreenin päälle pelattu säbäturnaus (josta alla näkyvä Norsulauma muuten VOITTI PRONSSIA!!!) ja eilinen säbävuoro pitävät huolen siitä, että kovin kevein askelin ei viikonlopun viettoon lähdetä.

wpid-img_20150218_135917.jpg

Tässä vielä kuva, joka kuvastaa tämänhetkistä työkykyä:

i-cant-fucking-read-dog

Hyvää viikonloppua! 🙂

100215 | Kehuja oikeassa paikassa

Raivataanpa vaihteeksi vähän jalansijaa sisustusbloggaamisessa. Haluan esitellä pienen, mutta nerokkaan yksityiskohdan ystäväni, isoveljeni Jannen kotoa.

“Olen ylpeä sinusta”, “Näe kauneutta täällä”, “Unelmoi isoista ja pienistä asioista”… Loistavia ajatuksia ja kehuja mihin tilanteeseen vain, mutta erityisen mainiosti ne sopivat tämän oven katselijalle.

image

Sanoinhan jo, että tämä on vessan ovi?

200115 | Poppamiehellä koettua

Eilen tuli käytyä tämän Kokkolan kuuluisimman olkapään kanssa kalevalaisella jäsenkorjaajalla. Sain poppanaiselta kiitosta vedenjuonnista ja kuntoilusta, mutta kaikki muu olikin sitten yhtä kieroutunutta kuin huumorintajunikin. Nilkat olivat löysät, vasen jalka lyhyempi, oikea polvi vinossa, lantio vinossa ja alaselkä mutkalla. Noin niin kuin esimerkiksi.

Siinä penkillä istuessani jäsenkorjuri koplasi alaselkääni ja etsi syitä kierolle selkärangalleni ihan pakaroista lähtien. Juttelimme samalla juuri tatuoinneistani, ja hän kädet hanurillani tiedusteli onko liian henkilökohtaista kysyä kuvien merkitystä. Rupesi väkisinkin hihityttämään, että eiköhän tässä ole henkilökohtaisuusrajojen yli menty jo ja rytinällä, kun toisella on kädet paljaassa ahterissa kiinni.

Kuten eilen jo Facebookissa irvailin, nyt tosiaan huolestuttaa enää vain yksi asia. Luin nimittäin, että uskomattoman moni lapseton on kalevalaisella jäsenkorjaajalla käytyään tullutkin yhtäkkiä raskaaksi. Sen verran on Kantokylälläkin biologiaa opiskeltu, että pelkän pepun taputtelun ei käsittääkseni pitäisi vielä tiineeksi tehdä, mutta aamulla vaivannut pahoinvointi vähän mietityttää… Seuraamme tilannetta.

130115 | Hikilaudoilta penkkiurheilijaksi

Urheilugaala on penkkiurheilijan alkuvuoden kohokohta. Fiilistelyä, muisteluita, kylmiä väreitä ja huikeita hahmoja täynnä oleva ilta saa minut poikkeuksetta ihmettelemään ihmisiä,  jotka eivät seuraa mitään urheilua. Poikkeuksena aiempiin gaalavuosiin tällä kertaa tehtiin oikeastaan vain oikeita valintoja, joten mikäs tässä sohvalla taas telkun ja Twitterin välissä muhiessa.

Lenismiesten ja ihanan karismaattisen Köpin palkinnot lämmittivät, mutta lapsuus hikilautojen päällä painaa sen verran, että erityisen mukava oli nähdä mieshiihtäjien tyylikäs esiinmarssi.
Nyt kun on kerrankin suhteellisen coolia olla hiihtäjä, niin uskaltaudun itsekin muistelemaan lukioikäiseksi saakka kantanutta hiihtouraani.

Liki 15 vuotta siinä meni hiihtokisoja, leirejä, pururatoja ja soita kierrellessä, ja toki nämä vuodet antoivat paljon ja pitivät meikäläisen kaidalla tiellä teinivuosina. Huikeimmaksi yksittäiseksi saavutukseksi näin jälkeenpäin voisin kuitenkin nostaa Hippohiihdot Ylivieskan Huhmarissa 90-luvulla. En muista miten kisassa kävi, mutta sen jälkeen Juha Mieto lauloi mulle useamman rivin Tipitiitä.
image

Tässä podiumilla poseeraamassa lenkkikaverini, hiihtäjäkollegani, hyvä ystäväni ja isoveljeni Janne. Oi aikoja!