090215 | TBM – Ystävänpäivä joka päivä

Näin ystävänpäivän lähestyessä sitä aina tajuaa, miten mulla on käyny ihan järjetön tuuri, ja ympärille on kasautunut huikean hienoja tyyppejä. Kaikkien kamujen kans ei nähä likimainkaan joka viikko (tai edes kuukausi!), mutta silti tiietään kumminkin päin, että olemassa ja ajatuksissa ollaan.

Kokkolaan muuton myötä väite siitä, että aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä,  on onneksi osoittautunut ihan paskapuheeksi. Ois muuten meikänkin elämä uudessa kotikaupungissa melko nihkeää,  jos lähimmät ystävät löytyis 80 kilometrin päästä.

Samoissa ajatuksissa oon ollu näköjään neljä vuotta sitteki, kas näin:

Ystävänpäivä joka päivä

Ystävänpäivä oli ja meni, mutta kuten eräässä kiertoviestissä todettiin: Ystävä on ystävä joka päivä -ilman postikulujakin. Todellinen ystävähän on vähän kuin paranneltu versio perheenjäsenestä, tuntee sinut pohjamutia myöten ja siitäkin huolimatta haluaa pysyä elämässäsi – ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti! Ystävyys on ainakin minun mielestäni paljon enemmän kuin se joutava ja kimaltava krääsä, josta kauppojen hyllyt helmikuun alkupuolella täyttyvät. Se on enemmänkin pieniä tekoja, ymmärrystä ja ihania yhdessä vietettyjä hetkiä.

Sydämenkuvilla kuorrutettua mukia paremmin ystävyydestä kertookin yksinäiseen iltaan lähetetty simppeli tekstiviesti “Miten sulla menee? Oot ollu ajatuksissa.” Ja vaikka suklaasta tykkäänkin, niin mieluummin vaihdan vaikka kaikki maailman suklaarasiat kesken työpäivän sähköpostiin kilahtaviin viesteihin, joissa ihana ystävä muistaa kysyä kuulumisiani ja huolehtia jaksamisestani.  Olenkin vakaasti sitä mieltä, että pitsisten sydänpehmolelujen sijaan niille oikeille ystäville pitäisi vähintään kerran vuodessa antaa palkinnoksi ja kiitokseksi mitali, pokaali ja ruskea kirjekuori!

Tuskin kukaan odottaa ystäviltään varsinaisia ratkaisuja kulloinkin käsillä oleviin ongelmiin. Mutta jo tieto siitä, että kännykän kantaman päässä on toinen ihminen, joka on oikeasti kiinnostunut siitä mitä sinulle kuuluu, tuntuu hyvälle. Yhteydenpitovälineitä ja -kanavia on nykyään vaikka muille jakaa, mutta silti yhteydenpito erityisesti edempänä asuvien ystävien kanssa saattaa aika ajoin kangerrella. Todellisen ystävän tunnistaa muuten siitäkin, että pitkänkin hiljaisen kauden jälkeen juttu voi jatkua samasta pisteestä mihin se viimeksi tavatessa jäi.

Omat ystäväni ovat onnekseni läsnä ja tavoitettavissa jokainen päivä, vaikka en muistakaan heitä siitä tarpeeksi usein kiittää. Ystävänpäivän tärkein tehtävä taitaakin olla se, että me huonomuistisimmatkin ymmärrämme silloin kertoa ympärillä oleville ihmisille, miten tärkeitä he oikeastaan ovatkaan. Tosiystävien rooli korostuu entisestään silloin, kun elämä oikein kunnolla moukaroi. Muutkin ovat varmasti huomanneet, että kun kyyti on riittävän kuoppaista, mukana jaksavat roikkua vain ne sitkeimmät – ja parhaimmat. Kiitos siitä, kamut!

(julkaistu Kaupunkilehti Vieskalaisessa 17.2.2011)

Pus!😍

Advertisements

040215 | Kuvaterveisiä kuntosalilta

Kirjoittelin aiemmin, että ainakin nyt kuukauden ajan treenitukikohtanani toimii Kokkolan legendaarisen Urheilutalon kuntosali. Tuolloin mainitsin parilla rivillä seinien lappusumasta, joihin väkisinkin huomio treenatessa kiinnittyy. Näiden lappusten perään ovat monet muiden salien asiakkaat uteliaina kyselleet, ja teitä ilahduttaakseni ja sivistääkseni otinkin osasta lappuja kuvan yksi ilta, kun kyykkääminen ei oikein maistunut. Osa lapuista löytyy seinältä n. kuutena kappaleena, enkä ihan jokaisesta kopiosta kehdannut kuvaa ottaa.

Näitä kuvia kun katselin, niin tuli mieleen bisnesidea… Kokkolahan on täynnä kuntosaleja, mutta yksikään saleista ei ole profiloitunut pelkästään maastavedon puolestapuhujaksi ja Urheilutalollakin tuo kuningasliike on ihan lapsipuolen asemassa. Kun ens lauantaina voitetaan Ronin ja Hellun kanssa lotosta, niin perustan uuden salin. Nimikin on jo valmiina – “Maastaveto tässä”.

    urkkatalo2  urkkatalo

Eilisillan saavutuksiin kuului kolmen tunnin päiväunien lisäksi pyykkääminen, joten tänään voin kerrankin mennä hyvällä omatunnolla salille.

Puhtailla trikoilla.

020215 | TBM – Varo, puuma!

En tiijä miksi tää kolumni pompsahti mieleen just nyt. Tai tiijän, mutta en halua kertua. Eläinaihetta, olokaapa hyvä:

Varo, puuma!

Netti on viime aikoina pursunnut uutisia valppaana saalistavista puumanaisista, jotka viihtyvät itseään nuorempien miesten seurassa. Viisikymppisen miehen kainalossa keikkuva parikymppinen tyllerö ei enää uutiskynnystä ylitä, mutta jos keski-ikäisen naisen käsipuolesta bongataan nuori mies, niin johan rupeaa lööppitilaa löytymään. Jotain sukupuolten välisestä erosta kertoo sekin, että nuorukaisten kanssa viihtyvää naista kutsutaan vähemmän mairittelevasti puumaksi, mutta nuoressa seurassa viihtyvälle miehelle ei ole edes vaivauduttu keksimään lempinimeä.

Mihin raja sitten vedetään, ja kuka sen vetää? Tässä vaiheessa lienee hyvä painottaa, että tartuin aiheeseen, koska se on mielenkiintoinen – en suinkaan siksi, että omaankin mittariin pyörähtää parin vuoden päästä jo kolmosella alkava luku. Niin, ikähän on vain numero, mutta mediapyörityksen myötä aiheeseen kiinnitetään nykyisin paljon huomiota. Lähteideni mukaan puumanaisia useimmiten arvostelevat rannalle ruikuttamaan jääneet oman ikäluokan miehet sekä nuoremmat naiset, joita ahdistaa se, että samalla ruokakupille pyrkii muitakin nälkäisiä. Suomessa puumanaiselle on antanut kasvot Katri Helena, jonka kalakaveri on rouvaa rapiat 30 vuotta nuorempi. Ei siis mitään hätää kolmekymppiset sinkkunaiset, teidän oma sydänkäpysennehän ei tällä logiikalla ole välttämättä vielä edes syntynyt!

Naiset ovat vuosikymmenten ajan kantaneet niskassaan valtavia ulkonäköpaineita, joista kaksilahkeisten on jo aika saada osansa. Pikainen googlettelu kun kertoi, että nuorissa miehissä vetoaa ulkonäkö, urheilullisuus ja rento elämänasenne. Mietitäänpä vertailun vuoksi yli kolmekymppisiä vapailla markkinoilla olevia miehiä, joista iso osa on juuri viivähtänyt pitemmän tovin parisuhteessa. Hyvällä kotiruualla ja sohvalla muhiessaan he ovat pehmentyneet sen verran, että samoilla apajilla pyörivä parikymppinen jalkapalloilija saattaa naisnäkökulmasta hyvinkin vaikuttaa yökerhon värivaloissa houkuttelevammalta tanssittajalta.

(Julkaistu kaupunkilehti Vieskalaisessa 27.9.2012)

Niin kerta.

300115 | Hapottaa

Huh huh mikä viikko.

Jos olisin ehtinyt tällä viikolla tilittämään tänne, olisin halunnut haukkua VR:n, ihmiset, lumisateet, talven, pimeyden, pakkasen, universumin, helvetinmoisen kiireen, aikataulut, työt, ihmiset, maailman, tyhmät salillakävijät, deodorantista kieltäytyvät ihmiset, isoon ääneen maiskuttavat ja kahvia hörppivät ihmiset, ruuan, laihduttamisen, lihomisen, miehet, naiset, elämän epäreiluuden ja täyteen buukatut parturit.

Jos olisin ehtinyt, olisin saattanut myös kirjoittaa hyviä juttuja ihmisistä, lumisateista, talvesta, töistä, salillakävijöistä, miehistä, naisista, elämän ihananuudesta ja hyvästä ruuasta.

Perjantai-iltapäivän kunniaksi pitäisi löytää vielä yksi vaihde, ja koittaa yhdessä illassa tehdä kaikki jutut, jotka viikolla jäivät tekemättä. Ja myös jollain mystisellä tavalla laihduttaa sen verran, että saan kimmeltävän makkarankuoren, jota juhlamekoksikin kutsutaan, huomenna päälle ilman vaseliinipurkkia ja kuumailmapuhallinta…. Ideoita?

270115 | TBM – Eduskuntavaaliehdokkaat, tulkaa pois pelloilta!

Eduskuntavaalipöhinä alkaa ihan näillä näppäimillä, ja kohta on taas flyeriä, makkaranpaistokojua, kituvia ruusuja ja joutavia rintamerkkejä tarjolla jokaisessa mutkassa ja kaupan porstuassa. Pukataanpa tämä edellisten vaalien innoittama kolumni ulos ikään kuin varoituksen sanana kaikille eduskuntaan hamuaville.

Ennustan, että tulevan kevään aikana ehdokkaat löytävät tiensä sosiaaliseen mediaan. Luvassa siis alla listattujen konstien lisäksi myös täysin turhanpäiväisiä Facebook-sivuja ja uskomatonta Twitter-pätemistä.

Eduskuntavaaliehdokkaat, tulkaa pois pelloilta!

Hämmästyttävän monelle ehdokkaalle vaalimainonta tuntuu tarkoittavan pelkästään tienposkeen iskettyä julistetta ja postilaatikkoon ”Ei mainoksia, kiitos” –kyltistä huolimatta kannettua lärpäkettä. Nyt eletään vuotta 2011, ja silti eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjat tuntuvat hakevan mallia 90-luvulta.

Pellonreunoja ja tienvarsia ”koristavat” julisteet ärsyttävät minua suunnattomasti, ja Vieskalaisen tekstaripalstan tukkeutumisen uhallakin esitän teille ehdokkaat nyt kysymyksen. Miten koette hyötyvänne tienvarsimainoksista? Vastausta kannattaa miettiä erityisesti niiden, joiden mainos on kannettu keskelle erämaataivalta A4-koossa täyteen tekstiä printattuna.  Satasta ohi ajaessa ehtii juuri ja juuri huomaamaan, että siinä oli taas yksi, mutta lukemaan kylttiä ei varmasti pysty. Pahimmassa tapauksessa myös ehdokasnumero on tuhrittu tauluun niin pienellä, ettei sitä edes voi painaa muistiin ”Älä missään tapauksessa äänestä” –listalle. Ymmärrän toki, että tienvarresta löytyy edullinen paikka näkyvyyden tavoittelulle. Kannattaako sitä kuitenkaan käyttää, jos julisteet ja kyltit kääntyvät loppujen lopuksi ehdokasta vastaan?

Sisällön lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös julistetelineisiin. Hyvinvoivaa Suomea tuntuu vähän huteralta lähteä rakentamaan ehdokkaan kanssa, joka ei saa edes omaa julistettaan kunniallisesti pystytettyä. Ouluntien varressa taas erään ehdokkaan plakaatti nojailee anteeksipyytelemättä traktorin peräkärryyn. Tekisi mieli tältäkin ehdokkaalta kysäistä, että niillä paskakärryilläkö meinasit Arkadianmäelle päräyttää?

Epäonnistuneiden tienvarsimainosten lisäksi omaa uskottavuuttaan voi horjuttaa typerillä iskulauseilla, noloilla kirjoitusvirheillä ja arveluttavilla valokuvilla. Siinä vaiheessa, kun esitettä katsoessaan ei tiedä tuijottaako missikilpailujen mainosta vai myöhässä olevaa ystävänpäiväkorttia, on jossakin menty pieleen. Siispä, hyvät eduskuntavaaliehdokkaat, tässä on teille tulevaisuutta varten neuvo – ja vaikka itse sanonkin, niin se on aika hyvä. Älä tee mitään (markkinointitoimenpidettä), jos et tee sitä kunnolla.

(julkaistu Vieskalainen-kaupunkilehdessä 14.4.2011)

Oispa jo huhtikuu.

240115 | Kotiintuloja Kantokylällä

image

Terkkuja täältä kaikkein pyhimmästä, Kantokylältä! Pitää joskus muistaa esitellä armasta kotikylää tarkemminkin, mutta kerrotaan tietämättömille, että Kantokylä on Ylivieskan esikaupunkialueella sijaitseva täyteen rakennettu lähiö, jonka suuren suosion takeena ovat hyvät palvelut ja lyhyt etäisyys Ylivieskan keskustasta. Eiku…

Käyn nykyään sen verran harvoin isieni mailla, että yritän ujuttaa pikaiseenkin vierailuun edes yhden paikallisen ystävän tapaamisen, heitä kun ei varsinaisesti haitaksi asti tuolla Kokkolassa pyöri. Olenkin ihmetellyt, että miten paljon hankalampi Ylivieskasta on lähteä Kokkolaan kuin Kokkolasta Ylivieskaan, vaikka matka on käsittääkseni yhtä pitkä kumpaankin suuntaan… Kukko, Riikka ja Katja, tämä piikki oli teille! 🙂

Mutta tosiaan. Usein nämä vierailut tuppaavat venymään, ja kolistelen kotiin kun vanhukset ovat jo käyneet yöpuulle. Eilen taas totesin, että kyllä nämä yöjalasta Kantokylän peräkamariin kotiutumiset nykyään vaan laimeita – autolla pihaan, hampaanpesulle ja nukkumaan. Toista se oli ennen!

Mieleen nousee aina muutama räväkämpi kotiintulo niiltä ajoilta, kun 17-18-vuotiaana saattoi ilonpito lähteä herkästi vähän lapasesta.  Eräs klassikkotarina syntyi, kun kyytiä kylille odotellessani aloittelin iltaa isukin kanssa tuvan portailla istuen ja ilolientä kevyesti maistellen. Kotevuin sitten reissuiltani ennen aamuviittä melkoisessa laitamyötäisessä silloisen poikakaverini taluttamana. Elokuuta kun elettiin, olivat isipappa ja velipojat pahimmoilleen pihamaalla jahtikamppeissa tekemässä lähtöä kyyhkysjahtiin.

Muuten ei mittään, mutta iskä odotti sattumalta jahtivieraaksi uskovaista työkaveriaan, ja maantieltä kuului jo lähestyvän auton ääni. “Eikai shua ishkä hävetä ku shun pikkhutyttö on iiiihan khännishä?”, huuteli Arja, kun miesväki talon pikkuprinsessaa koitti tupaan houkutella.

230115 | Protskuähky

Mulla on ihan järkyttävä protskuähky. Henkinen siis. Avaatpa minkä tahansa lehden, nettisivun, kaupanoven, blogin (köh köh), jääkaapin, somepalvelun tai jääkaapin, niin ihan varmasti ainakin kerran vilahtaa sana “proteiini” jossakin muodossa. On proteiinirahkaa, -jugurttia, -mehua, -lättyjä, -leipää ja herraties mitä. Pienet kivetkin varmasti tekisivät kauppansa, jos joku keksisi kirjoittaa kylkeen isolla PROTEIINI ja liimata vielä lihaskimpun julkkiksen siihen mainoskasvoksi.

Aivopesu on mennyt niin pitkälle, että itsekin huomaan työpäivän jälkeen kasaavani lautaselle tavaraa sillä periaatteella, että kaikkea löytyy – onhan nyt varmasti kasviksia, hyviä rasvoja, hyvälaatuista hiilaria ja sitä kirottua proteiinia. Olisi kiva vielä joskus syödä lautasellinen pastaa ilman “täs on kyl kauheesti hiilareita” -ajatusta. Ihan kuin ruoka ei olisi enää ruokaa, se on vain ainesosia, kaloreita ja makroarvoja.

Kohta voidaankin pakata kaikki tuotteet samanlaisiin paketteihin ja kirjoittaa päälle vain sisältääkö se hiilihydraattia vai proteiinia. Helpottuis ainakin kaupassakäynti.